Katukahvila Huomioita arkipäivän epätodellisuudesta

Jakomäki/Suurmetsä

  • Jakomäen ala-aste
    Jakomäen ala-aste

On helppo samaistua siihen kymmenen vuotiaaseen poikaan, joka seisoi Jakomäen ala-asteen autiolla pihalla ja mittaili katsellaan ankeaa koulurakennusta. Oli koulun kevätjuhlapäivä. Kaikki muut oppilaat olivat luokissa vastaanottamassa todistuksia. Itse olin saanut sen edellisenä päivänä. Syy oli se, että muuttoauto oli ajanut aamulla kahdeksan aikaan Kalteentie 4:n eteen. Tavarat oli nostettu auton kyytiin parissa tunnissa. Kun isä sitten ilmoitti että kohta lähdetään, juoksin tuota pikaa vielä kerran hyvästelemään koulun, jossa olin käynyt neljä ensimmäistä luokkaa. Juoksin tyhjälle koulupihalle ja yritin painaa mieleeni jokaisen yksityiskohdan rakennuksesta. Lievittääkseni lähtemisen tuskaa, lupasin hiljaa mielessäni, että vielä kerran tulisin takaisin samaiselle koulupihalle. Joskus tulisin takaisin kotiin. Sitten palasin vanhempieni luokse, jotka ihmettelivät missä olin käynyt. Hyppäsin auton kyytiin ja lähdimme kohti Keski-Suomea, lähelle Lammia, Tanttilankylään, paikkaan jossa en ikinä aikaisemmin ollut käynyt ja josta en tiennyt mitään.

On vaikea sanoa tarkalleen mitä mielessäni silloin liikkui, mutta varmaa oli se, että muutos oli kaikella tapaa suuri. Olimme asuneet Suurmetsän puolella, mutta kaikki toiminta tapahtui Jakomäessä. Pelasin fudista SuMussa. En saavuttanut mitään, muutaman arven sain hankituksi polveen. Hiekkakentät ovat armottomia, jokainen nappula joka on pelannut hiekkakentällä tietää sen. Vietin käytännöllisesti katsoan kaiken aikani palloa potkimassa tai pelaamassa katulätkää muiden samanikäisten nassikoiden kanssa. Kesällä jääkiekkokaukalo muuttui tenniskentäksi. Meillä oli omat Wimbledon matsit siellä jatkuvasti menossa. Ekat mailat oli tehty vanerista, rahaa oikeisiin ei ollut. Muutenkin raha oli tiukassa. Vaatteet saatiin joko sukulaisilta tai alennusmyyntikoreista. Lintsillä käytiin ehkä kerran kesässä, muuten vietettiin tyypillistä lähiöelämää. Leikittiin kirkonrotaa ja “kuka pelkää afrikkalaista miestä “-leikkiä, jota siihen aikaan kutsutiin eri nimellä. Talvet olivat silloin (ja nyt taas) lumisia. Pihoille rakennettin lumilinnoja ja lumipallot jäädytettiin pakastelokerossa ennen sodankäyntiä. Näin jälkikäteen voi sanoa, että hyvä kun kukaan ei loukkaantunut pahemmin.

Noihin aikoihn, 1970-luvulla, Jakikseen muutettiin, koska sieltä löytyi asuntoja. (Kai kohtuu hinnalla). Faija kävi varaosakauppaa Opelilla ja mutsi hoiti lapsia himassa. Syötiin makkarakeittoa, jota oli jatkettu näkkileivällä. Faija joi viinaa ja häipyi kuvioista aina muutamaksi viikoksi. Mutta ei lapset sitä oikein tajunneet, että missä mentiin. Niin kauan kun oli kivaa ja sai syödä merkkareita ja jätskiä, oli maailmankaikkeudessa kaikki kohdallaan. Toki sitä näki paljon juoppoja ja narkkareita joka oli aika pelottavaa. Huhuttiin lapsista, jotka olivat salamyhkäisesti kadonneet Jakomäen metsiin.

Neljässäkymmenessä vuodessa Jakomäki ei ole juuri muuttunut. Talot, jotka oli tarkoitettu kestämään kaksikymmentä vuotta, on osittain remontuitu uusiksi, mutta jäljellä on vielä alkuperäisiä hirvityksiä. Niiden seinät ovat vihreän sammaleen tai homeen peitossa. Kaltsialueelle ei ole tehty mitään. Edes uusia valoja ei ole asennettu. Voi kuvitella miltä tuntuu mennä kauppaan marraskuun pimeydessä ja tuiskussa. Kävelypolulla ei ole edes talvikunnossapitoa. Aika on pysähtynyt koko alueella. Suurmetsän puolelle ei ole rakennettu juuri mitään uutta. On yksi lähikauppa ja pitseria. Siinä kaikki. Taloja on sielläkin päällystetty uudestaan ja sisäpihalle on duunattu lapsille leikkikalustoa. Siihen aikaan ei ollut kuin keinu ja hiekkalaatikko. Revi siitä sitten. Vanha kotitalo näytti ihan kelvolliselta. Mutta sama tunnelma siellä edelleen oli. Pysähtyneisyys. Nukkumalähiö. Ihmiset käyvät töissä, tulevat kotiin, menevät nukkumaan ja aamulla taas duuniin ja sitten ne kuolevat. Elämän kiertokulku on matalaa ja mollivoittoista. Jos haluaa mennä leffaan pitää ensin odottaa bussia, joka jurnuttaa puoli tuntia keskustaan. Se tappaa hitaasti, mutta varmasti.

Kun katsoo kaupungin vaihtoasuntopörssiä, saa sen vaikutelman että Jakiksesta halutaan pois. Mutta kuka haluaa vaihtaa yhtä huonetta isompaan asuntoon esim. Ruoholahdesta. Ei kukaan. Tuntuu kuin Jakomäkeä ei haluttaisi kehittää mihinkään suuntaan. Se vain on, niin kuin se on aina ollut. Kiipeilyseinän rakentaminen ala-asteen seinään ei ole vielä kovin suuri yhteiskunnallinen teko. Koko koulurakennus pitäisi purkaa ja rakentaa uudelleen, niin kauhean näköinen kasarmi se on. 1970-luvulla piha-alueelle oli laitettu myös parakkeja, jotka toimivat tarkkailuluokkina.

Ihminen kun tulee tiettyyn ikään, kaipuu omille kotikulmille kasvaa. Omalta osaltani niin ei ole päässyt käymään. Jakomäki/Suurmetsä on taaksejäänyttä muinaishistoriaa. Ehkä sitten kun tulen riittävän vanhaksi ukonrähjäksi käyn vielä kerran potkaisemassa jalkapallolla (jos jalat toimii) käsityöluokan ikkunan rikki.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Olet sittenkin onnellinen, että muutitte keskisuomeen, eikö vaan? Onko siellä kehitys mennyt huimasti eteenpäin vai onko niin, että Suomessa ylipäätään eletään pysähtyneisyyden aikaa? Vain venäläiset muuttavat tänne, sillä ehkä meillä on jotain sellaista mitä heillä ei rajan takana ole. Sielläkin on monin paikoin pysähtynyttä vielä pysähtyneempää kuin täällä konsanaan.